tiistai 24. maaliskuuta 2015

Melko risaista

IMG_6748m IMG_6726m Noin kuukaus on kulunu siitä, kun mä olen viimeksi ollut raapustamassa tyhjälle bloggerin tekstipohjalle sanoja. Paljon on kuukauden aikana taas tapahtunutkin, oon käväissyt Italiassa ja ollut kahdesti kipeänä. Jälkimmäinen niistä on nytkin vielä päällä.
Italian reissusta mä kerron myöhemmin lisää kuvien kera, mutta nyt pyhitän tän vähän muille kuulumisille.
Jo ennen Italiaan lähtöä mulla alkoi pieni kurkkukipu joka mun onneksi loppuikin jo ennen lähtöä. Koko reissun ajan mulla oli kuumeinen olo, mutta aikaa ei ollut levätä kuin yöllä, sillä meidän ohjelma alkoi aina aikaisin aamulla ja hotellilla oltiin aina aikaisintaan 11 illalla. Reissun vikana päivänä kurkkukipu sitten palasi ja perjantaina mä olinkin jo otattamassa verikokeita terveyskeskuksessa. Mistään lääkärinajasta mun oli turha edes haaveilla, mutta sain ajan hoitajalle maanantaiksi. Kivut oli kuitenkin ihan kamalia jo perjantaina joten kulutin päivystyksen penkkejä noin kolme tuntia ja otettiin taas vähän verikokeita sun muuta. Negatiivista. Ei mitään vikaa. Tulehdusarvot 1. Ne lähettivät mut kotiin sitten grammasten särkyläkkeiden kanssa. Nielu turposi ja turposi. Seuraavana aamuna soitin tietoa uusista tuloksista, taas negatiivista. Mua raivostutti niin paljon, mutta halusin sinnitellä vielä, vaikka turhaahan se oli. Lauantai iltana lähdettiin taas lähes kolmeksi tunniksi päivystykseen, kaksi kipulääkepiikkiä lihakseen ja yksi pahoinvointilääkepiikki, taas kokeita ja tulehdusarvo 23. Lisää lääkkeitä, tietämättömyyttä ja kotiin. Sunnuntain päätin sinnitellä, itkin koko päivän vähän väliä, koska mua sattui niin paljon. Puhekaan ei enää onnistunut juuri ollenkaan, joten se turhautti mua vielä lisää.
Maanantai-aamuna olo tuntui tosi heikolta, mutta odotin jo hoitajan aikaa, josko ne vihdoin osaisi kertoa mikä mua vaivaisi. Hoitaja ihmetteli, että oliko mulla oikeasti niin kovat kivut etten pystynyt puhumaan ollenkaan. No kyllä oli! Taas mitattiin tulehdusarvot. 110?! Kaksi huolestunutta silmäparia kertoi mulle, etteivät he pysty auttamaan mua terveyskeskuksessa vaan mun pitää lähteä taas päivystykseen sairaalaan ja kertoa siellä että oon käynyt aamulla terveyskeskuksessa.
Terveyskeskuksen päivystys oli ihan täynnä ja mun teki mieli purskahtaa itkuun. Pääsin jossain vaiheessa hoidon arviointiin, kerroin aikaisemmista käynneistäni ja tällä kertaa sain vuodepaikan seinän takaa, pois muiden katseilta. Tulehdusarvot 123. Äiti tuli sitten mun tueksi sinne. Taas verikokeita ja hoitaja joka kysyi oonko koskaan vetänyt kännejä. Silloin oli sellasen nimittäin tarjolla, ilmaiseksi.
Taas pistettiin piikkikammoisella kipulääkepiikkiä. Oli muuten aika pöhnänen olo kun lääke alkoi vaikuttamaan. Kolme tuntia mä sitten siinä sängyllä makasin, kunnes pääsin johonkin huoneeseen, jossa yksi lääkäri taas arvioi mua. Ja sitten taas yli tunniksi sängyn pohjalle. Mulle kuitenkin kerrottiin että oon pääsemässä erikoislääkärille ja se helpotus oli jo siinä kohtaa melko suuri. Vihdoin joku tekee jotain!
Saatiin sitten hoitajalta ohjeet missä vastaanotto on ja eipä aikaakaan kun mä istuin siellä huoneessa puudutussuihke suussa ja lääkäri sieppas käteensä julmetun kokoisen piikin. Aika hyvä veto tuoda sellanen piikkikammoisen näkökenttään varottamatta. Aloin siinä sitten sätkimään ympäriinsä eikä mun leuat suostuneet millään enää aukeamaan. Puudutuspiikki saatiin kuitenkin laitettua ja mun suu vaan roikkui. (Jos et kestä yksityiskohtia niin älä lue tästä eteenpäin, mä vaan haluan sanoa asiat niinkun ne on!)
Siinä mä sitten olin, suu täynnä metallisia työvälineitä joiden nimiä en edes tiennyt. Itkin. Sattui. Oli paniikki päällä. Halusin karkuun. Poks, ja huomasin yskiväni verta lääkärin päälle, iso paise puhkaistiin. Jos se olisi puhjennut väärin, niin seurauksena olis voinut olla verenmyrkytys, ei niinkään hyvä siis. Tuntui kun musta olisi pala pois, mutta oli taas helpompi hengittää. Syljin siinä sitten vielä varmaan lähemmän puoli tuntia verta sen huoneen lavuaariin. Katsoin omaa kalpeaa, veristä naamaani peilistä. Helvetti.
Lääkärin mielestä mä olin kokenut tarpeeksi ja ehdotti nielurisojen leikkaamista ja mä nyökkäsin. Ensi maanantaina mä makaan sitten nukutettuna leikkauspöydällä ja pääsen eroon noista ainasista riesoista a.k.a nielurisoista. Leikkauksen jälkeen saan syödä paljon jäätelöä. Jee.
Taas määrättiin lisää lääkkeitä ja korjailtiin edellisten annostusta. Neljäs antibioottikuuri vuonna 2015, ei ole siis mennyt kehuttavasti tää vuosi. Tällä hetkellä mä siis otan aamuin, iltapäivisin ja illoin vähintään 4 pilleriä ja onhan mulla kovemman kivun sattuessa yöpöydällä lisääkin jos tarve vaatii.

Tärkeintä mulle on tällä hetkellä se, että sain vihdoin tietää mikä mua vaivaa. Edelleen sattuu eivätkä mun leuat aukea, hengästyn jos kävelen vessaan, en pysty syödä kiinteitä ruokia enkä varsinkaan pysty puhumaan. Äiti onneksi ymmärtää mun sössötystä ja tulkkaa muille, haha.

Niin ja ne tulevat postaukset, mulla on varmaan paljon aikaa toteuttaa niitä oman jaksamiseni mukaan, sillä seuraavat kolme viikkoa mä oon sairaslomalla.IMG_7050m

2 kommenttia:

  1. Sulla on todella kivannäköinen tuo banneri! Toivottavasti saat tietää sairasteluun syyn ja paranet pian! :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos:) No, syytä koko hommalle en saa tietää varmaan koskaan, mutta pääasia mulle on se, että risojen leikkaamisella jatkuvalle kipeilylle saadaan stoppi!

      Poista