lauantai 31. tammikuuta 2015

Deep

1 2 3 4 5 Mä oon tässä ehtinyt jo kolmisen viikkoa pyöritellä mun ajatuksia tästä, ja nyt mä päätin kirjoittaa asiasta puhtaana valkoselle. Kyseessä on siis koko tää ulkomaan työssäoppiminen. Sanon nyt jo ihan aluksi, että ihminen tekee elämässään virheitä ja tää on mun elämässäni yksi niistä. Mun olis pitänyt miettiä kahdesti mihin oon oikein ryhtymässä, mutta mä luulin oikeasti että mä pystyisin tähän. En väitä, etteikö tää olis ollut ihan kokonaan (suoraan sanottuna paskaa) mutta musta ei vaan ole tähän. Täällä on kyllä ollut paljon hyviäkin hetkiä, sitä en väitä etteikö olisi.

Mulla on ikävä lunta ja ruisleipää. Mä haluan hiihtämään ja nukkumaan pitkät yöunet mun omaan sänkyyn. Mä haluan päästä puhumaan kasvotusten mun perheen kanssa ja käpertyä rakkaimman ihmisen kainaloon ilman pelkoa siitä, että kohta toinen lentää 5000 kilometrin päähän musta. Mä haluan tuntea kuinka pakkanen nipistelee poskia ja varpaita palelee. Haluan pukea lämpöisen takin päälle ja painaa pipon syvälle päähäni, nauttia nettiyhteydestä ja katsoa suomen kielisiä ohjelmia televisiosta. Haluun kertoa mun lähimmilleni kuinka tärkeitä ne on mulle. Oon ajanu itteni täällä loppuun, pinteeseen, taas. Mulle tulee paha mieli siitä, että oon kiukutellut mun lähimmilleni täällä olosta aiheuttaen niillekkiin mielipahaa. Enkä mä ymmärrä miten oon koskaan voinut luulla pärjääväni yksin ulkomailla, saatikka asua kaukana kotoa.

Mulla on ollut kyllä hyviä hetkiä täällä, mutta jotenkin huonot vaan peittoaa ne. Viime viikko oli suhteellisen hyvä, mutta se meni liian nopeasti. Kalle tuli nimittäin viikoksi tänne mun takia ja mä en edes pysty sanoa kuinka kiitollinen oon siitä. Vaikka mä ehdinkin olla täällä vasta kaksi viikkoa ennen kuin mulle rakkain ihminen tänne tuli, niin nyt voin jo todellakin sanoa olevani voiton puolella, sillä viikon päästä mäkin lennän Suomeen. Mä olin niin onnellinen siitä, että sain olla Kallen kanssa 24/7 (lukuunottamatta sitä aikaa kun mä olin töissä). Se helpotti mun ikävää, se auttoi mua nousemaan takaisin ylös, mutten väitä etteikö mulla olisi edelleen paha olla.
Enkä mä usko että pahaa oloa helpottaa se, että mulla on muutenkin kamala koti-ikävä ja eilen kävin lääkärissäkin. Mulla on siis ollut flunssa ihan tänne tulosta saakka, mutta tällä viikolla mun oireet paheni ja eilen lähdettiin yhessä käymään sairaalassa, enkä mä olis pärjännyt yksin.
Mulla kävi tuuri, sillä paikalla oli suomalainen tulkki ja keskustelu suju hyvin koska joku ymmärsi täällä (on aika ajoin ollut tuo ymmärrys hieman hukassa). Lääkäri kyseli, tulkki tulkkasi ja mä vastasin. Lääkäri kurkisti mun kurkkuun ja mä en ole kyllä saanut diagnoosia noin nopeasti Suomessa ikinä! Ei ollut mitään vakavaa, akuutti nielurisatulehdus vain, mutta oon onnellinen etten kuunnellut mitä koulun puolesta töistä pois jäämiseen sanottiin vaan sain antibioottikuurin tähän ettei tää enää pitkity yhtään lisää.
Nyt oon eilisen ja tän päivän pyhittänyt lepäämiseen ja kyllä huomaan, että neljän seinän sisällä roikkuminen saa mut ajattelemaan ihan liian paljon kaikkea. Huomenna marssin apteekkiin ostamaan toisella saamallani reseptillä vahvempia särkylääkkeitä, sillä tää särky ei ota lähteäkseen. Ja nyt, mä koitan nukkua pari tuntia ennenkun on taas aika ottaa lääke.

Teksti on sekavaa ja tiedän sen. Kirjotin tän itteäni varten, että voin sitten myöhemmin muistella kuinka päätinkään jaksaa vaikka teki mieli luovuttaa. Jättää tää kesken ja lähteä Suomeen. Mä pystyn ja mä aion.


2 kommenttia:

  1. Enää viikko jäljellä ei muuta kun pää pystyyn ja kunnialla loppuun asti! :) voi sitten hyvillä fiiliksillä muistella tätä reissuu myöhemmin

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Joo, ehkä aika kultaa muistot tai jotain :)

      Poista