sunnuntai 22. joulukuuta 2013

Deep thinking

Ensinnäkin, tää musiikkityyli ei oo miulle mitenkään lähellä sydäntä, eikä varmasti kaikille muillekkaan. Mut katsokaa edes tää video, vaikka sitten ilman ääntä, mutta pääasia on nyt tää video. Kaikki ei tuu välttämättä päivittäin ajatelleeksi sitä, kuinka henkisesti loppu toinen ihminen oikeastaan voi olla. Se ei näytä sitä pahaa oloaan välttämättä päälle päin, muut saattaa luulla että sillä ihmisellä on kaikki paremmin ku hyvin. Koulu menee hyvin ja kavereita sekä hyviä ystäviäkin löytyy. Hymy pysyy  ihmisten keskellä kasvoilla vaikka mikä olisi. Mutta mitä sitten kun on yksin, seinät kaatuvat päälle? Romahtaa lattialle, ei vaan jaksa enää. Ainut mihin voimat riittävät on itku. Rintaa puristaa, sattuu niin kamalasti. Miksi niin tehdään toiselle? Se mistä mie tahdon nyt purata omat ajatukseni mustaa valkoiselle, on kiusaaminen.

Tai pikemminkin sukellus miun tarinan sisälle. Jep, nyt mie toteutan sen, mistä kirjottaminen on kaikista vaikeina. Saatikka sitten asiasta ääneen puhuminen, se on miulle edelleen maailmassa vaikein puheenaihe. Koulukiusaaminen. Nyt sun, joka et aio ymmärtää tätä asiaa yhtään, on aika paeta jonnekkin kauas tän tekstin luota. Älä lue tätä, jos et aio edes yrittää ymmärtää.

Mulle ehkä yks eniten paineita luonut asia on se, että mitä muut musta ajattelee. Se kaikki johtuu vaan siitä, mitä oon saanu pienestä pitäen kestää. En edelleenkään pysty olla yksin yleisellä paikalla ahdistumatta, puhumattakaan siellä yksin mitään syömisestä.
Kaikki alko ihan siellä ensimmäisellä luokalla. En muista tarkkaan enää niin kauas, mutta sen muistan että itkin usein yksin. Itkin, koska olin yksinäinen ja mua pelotti. saatoin mennä ilosena kouluun vaikkapa joku maanantai-aamu, mutta poistuin sieltä päivän jälkeen hiljaisena, koska olin surullinen. Olin surullinen siitä, että koulussa kaikki puhuivat kuinka kivat teemasynttärit jollain oli ollut ja mitä kaikkea hauskaa oli tehty ja mitä hyvää oli syöty. Mä en ollut siellä. Mua ei kutsuttu kenenkään synttäreille. Mua ei pyydetty vapaa-ajalla mihinkään. Mut jätettiin syrjään. Mulla oli ensimmäisellä luokalla vain kaksi ystävää sillä luokalla, jotka kutsuivat mut niiden synttäreille. Toinen niistä oli mun paras kaverini. Mun tunteet purkautuivat koulussakin usein. Olin se herkkä pieni tyttö, joka saattoi pillahtaa itkuun kesken tunnin pienestäkin syystä. Mulle luotiin sellaisia paineita jo silloin, joita ei seitsemän vuotiaan kuuluisi vielä kestää. Elämänhän piti olla silloin huoletonta.

Musta puhuttiin paljon selän takana pahaa. Jätettiin ulkopuolella kivoista jutuista. Mä kävin kanssa jossain 'terapiassa'. En oikeastaan pienenä ymmärtänyt miksi mä jouduin käydä siellä, kun muut saivat samaan aikaan koulussa oppia jotakin uutta. Pöydän toisella puolella istui mukava nainen, se yritti parhaansa mukaan saada mut puhumaan, mutta mie oli niin kamalan ujo etten millään uskaltanut. Mun piti kirjottaa juttuja, rakennella palapelejä, piirtää ja ratkaista erilaisia tehtäviä. Tuntien jälkeen se kiva täti anto mulle aina reippaudesta eri makusia Läcerol Dents-pastilleja. En saanut kertoa kellekkään koulussa niistä, enkä kyllä halunnut niitä jakaakkaan. Sujautin ne aina taskuuni, ja kiitin "matkaeväistä" joiksi hän niitä kutsui. Vähitellen aloin tykkäämään sinne menosta.
Myöhemmin oon alkanu ymmärtää, miksi mut sinne pakotettiin kerta toisensa jälkeen. Luulen, että ne testaili silloin mun koulukypsyyttä. Vanhemmat päätti, että mä jään luokalleni, koska henkisesti en ollut silloin valmis käymään koulua. Aluks tuntu tosi pahalta. Tiesin että mulle naurettaisiin ja mua pidettäisiin jälkeenjääneenä. Mun paras kaveri tiesi ja kerroin myös toiselle mun luokkalaiselle. Se ei ymmärtänyt, eikä sitä kiinnostanut ja silloin päätin etten halua enää muille kertoa.

Uusi syksy ja uusi alku tuli. Vanhoja luokkakavereita ei edes tainnut kiinnostaa, etten jatkanut enää samalla luokalla. Tässä kohtaa opin unohtamaan huonon olon, sain kavereita nuoremmasta ikäluokasta, mut pyydettiin mukaan leikkeihin ja kutsuttiin synttäreille. En pistänyt enää pahaksi luokallejääntiä, näköjään sillä oli tarkoitus. En halunnut palata entiseen, vaikka toki vaikeuksia oli ja vanhoja luokkalaisia näin päivittäin käytävillä.
Ne, jotka silloin katsoivat mua pahiten nenänvartta pitkin, tekevät niin edelleen. Yli kymmenen vuoden jälkeen, ne ei vieläkään hyväksy mua. Se tuntuu tietenkin pahalta, mutta oon oppinut ymmärtämään, että ne ei oo sen arvoisia, että näyttäisin mun pahaa oloa niille millään tavalla. Opin pitämään niitä ihmisiä pelkkänä ilmana mulle. Osaan sen taidon edelleen, ja oikeastaan oon jopa ylpeä siitä.

Ala-asteen muistoihin en nää tarvetta syventyä enempää, mäkin tein virheitä, joita kadun. Halusin näyttää, etten ole se joka poljetaan ensimmäisenä maan rakoon ja mut saatiin mukaan siihen pahantekoon. Ymmärsin onneksi tehneeni väärin.
Yläkoulussa se alkoi taas. Siihen helvettiin en olis ikinä tahtonut joutua takaisin mitä olin saanut kokea. Koulukiusaaminen sai seiskaluokalla taas ihan uudet merkityset mun elämässä. Oikeastaan se nosti päänsä syvältä syövereistään jo kuudennella luokalla. Silloin taistelin vastaan. Seiskalla paineet mielipiteistä kasvo järkyttäviin mittasuhteisiin. Oli pakko tupeerata hiukset ja laittaa ne niinkuin muutkin ja rajata silmät paksusti mustalla rajauskynällä, en mie halunnut erottua massasta. Mä en saanut henkeä kun kävelin käytävällä, koska mua pelotti niin paljon. Pidätin hengitystä ja liikuin nopeasti, ettei kukaan huomaisi mua. En silti päässyt pakoon muiden mielipiteitä. Sain osakseni paljon huutelua ja syrjintää.
Kukaan joka ei sitä helvettiä osaakseen ole saanut ja joutunut kärsimään ei voi millään puhua siitä tuskasta, mitä kiusaaminen saa aikaan ihmisessä. Toki mie ymmärrän, että ne hyvät ihmiset yrittää vaan auttaa ja saada kiusaamisen loppumaan, mutta aina kun luen mielipidetekstejä joissa lukee "Mä en itse ole osakseni kiusaamista saanut..." lopetan lukemisen siihen paikkaan, koska ne tekstit tuntuu jollain tavalla tekopyhiltä. Tottakai jokainen saa mielipiteensä kertoa, sitä mie en kiellä.

Miltä teistä tuntuisi, kun omat ystävät ovat ne, jotka myös hylkäävät? Muun ryhmäpaineen mukana, nekin jättää sut aivan yksin siihen helvettiin josta sulla ei ole enää pakokeinoa. Niin, sitä mä sain seiskalla ja sen jälkeen kokea.
Mä vietin välitunnit yksin, koska mulla ei ollut ketään jolle puhua. Välillä joku tuli juttelemaan mulle, ne oli niitä hyviä hetkiä. Mä tiesin, että mun yksin ollessaa kaikki huomasivat sen. Kukaan ei vaan välittänyt kuinka paha mulla on olla. Ketään ei kiinnostanut tietää, kuinka paha olo mulla oli henkisesti. Tein asioita, joita terve ihminen ei tee. En puhunut kenellekkään. Suljin sen kaiken sisälleni. Mut uhattiin myös tappaa kaksi kertaa. Se saattoi olla vitsiä, muttei sitä asiaa voinut enää jättää siihen. Se tuntui jo niin pahalta, että mun oli pakko puhua siitä kotona. Mun vanhemmat otti asian niin vakavasti kuin se kuuluukin ja ne kertoi koulun rehtorille ja mun luokanvalvojalle. Puhuminen oli vaikeeta, en voinut kun itkeä. Vaikeimmat asiat sanottiin ääneen mun puolesta. Eikö ne ollenkaan ymmärtäneet mitä pahaa ne ja mitä pahaa mä olin jo tehnyt itselleni henkisesti?
Asioista puhuttiin ja niitä puitiin pitkään. Tiesin että myös jollain mun luokkakavereilla oli vaikeaa ja niillä oli paha olla, niin kun mullakin. Syytän usein itteäni kiusaamisesta enkä löydä syytä miksei se vois olla mun oma vikani.

Mä annoin niille anteeksi. Mä halusin uskoa pelkkää hyvää kaikista. Moni kiusattu ei niin tekisi. Mutta musta tuntui oikeelta antaa niille uus mahdollisuus. Ja mä annoin. Se oli oikea päätös. Mä olen nykyään monen mua kiusanneen kanssa edes jonkinlaisissa väleissä. Yks niistä kuuluu jopa mun parhaimpiin ystäviin. Mä olen niin helvetin onnellinen siitä, että annoin uuden mahdollisuuden vastaan niitä kaikkia "sääntöjä" jotka kieltäis anteeksiannon. Onhan se totta, että muistan koko loppuikäni mitä mulle tehtiin ja sanottiin. Mun päästä se 'pinttymä' ja leima 'koulukiusattu' ei katoa koskaan. Mutta mä olen onnellinen, että annoin anteeksi, oon nimittäin ihminen joka ei sitä helpolla tee, itselle tai muille.

Jollain ihmeen kaupalla tutustuin taas niihin ihmisiin, joiden kaveri olin ollut päiväkodissa. Voin jopa sanoa niiden pelastaneen mut ja mun hengen. Voin rehellisesti sanoa, että en olisi enään pitkään jaksanutkaan yrittää yksin. Voi kuulostaa pahalta, mutta niin se taisi olla. Yks kaverisuhde johti seuraavaan ja sitä kautta oon tutustunu sellasiin ihmisiin, jotka mua oikeasti arvostaa. Ne sattumat miun elämässä toi miun elämään pahojen asioiden jälkeen niin paljon hyvää.

Kesällä 2012 olin kouluttamassa junnuja leirillä. Miut ja monet muut oli ilmotettu kouluttajakurssille. Mua ei pelottanut mennä sinne, mutta kun se oikee muiden kouluttaminen alkoi, aloin jännittämään ihan kauheasti. Aloin taas miettimään muiden mielipiteitä, eikä helpottanut yhtään, että nuoret joita pääsin kouluttamaan, oli just siinä pahimmassa murkkuiässä. Meidän kouluttajien kouluttaja arvioin meidän oppitunteja ja miun ensimmäisen pitämäni oppitunnin jälkeen se sieppas mut mukaansa. Ihan ekaks se kysy, että saako se kysyä miulta jotain ja avoimin mielin vastasin myöntävästi. Hiukan epäröiden se katto mua silmiin ja kysyi "Onko sua kiusattu koulussa?"
Salaman nopeesti mie käännyin pois siitä ja aloin vaan itkeä, en voinut sille mitään. Se hätäänty ihan kauheesti, ihan ku se luuli tehneensä elämänsä suurimman virheen. Mun mieleen nous vähintään sata kysymystä ja lausetta. "Mistä se tiesi?" "Oonko mä niin läpinäkyvä?" "Mä haluan pois" ja tärkeimpänä kaikista "Tohon ihmiseen voin luottaa". Se kertoi arvanneensa kiusaamisen, koska se näki sen musta. Se kertoi, että voin luottaa siihen ja jos mulla on puhuttavaa, voin puhua sille koska vaan, mennä nykäsemään hihasta. Se sanoi myös, että se ei tiedä mitä pitää tehdä, kun nainen itkee ja halas mua. En oo varmaan koskaan tiennyt heti, että voin luottaa johonkin ihmiseen. Käytiin sen viikon aikana useammankin kerran juttelemassa kahdestaan ja vikan kerran ku juteltiin kahden, rämmittiin metsässä jutellen niitä näitä ja tolla kertaa mua ei edes itkettänyt, mä nimittäni nauroin. Mua hymyilyttää edelleen se näky, kun palattiin pikkuselta kävelyreissulta ja muut katsoivat meitä kummissaan. Ja mä tiiän, että monet olis halunnu olla silloin mun kengissä.
Vuosi sen leirin jälkeen koitti uus leiri ja mä olin niin onnellinen, että se ihminen muisti edelleen mut ja mitä oltiin puhuttu. Luotin siihen edelleen ja olisin pystynyt puhua sille jos joku olis painanut mieltä.

Nyt tän tekstin lukijat ei ehkä ymmärrä, mikä merkitys tolla edellisellä sepustuksella oikeen on koko kiusaamisasiaan. Sillä on mulle ihan järkyttävän suuri merkitys. Mä nimittäin opin, että tässä maailmassa on oikeesti niitä hyviä ihmisiä, jotka on niiden heikompien tukena, vaikka mikä olisi. Heikkoina hetkinä mie luen paperia, arviota jonka tää ihminen kirjotti miusta ja tsemppas mua. Sen kirjottaminen oli pieni teko, mutta merkitsee mulle edelleen niin paljon, ettei tosikaan.

Nyt paljon vanhempana oon oppinut olemaan välittämättä siitä, mitä mieltä muut miusta on. Toki mietin ja pohdin edelleen tarkasti joka ikistä merkkiä jotka nään ihmisten kasvoilta ja sanoista, ruumiineleistä ja teoista.  Voin sanoa olevani niiden tulkitsemisessa jo melkosen hyvä. Ero entiseen on vain se, että mä oon se joka tätä elämää elää, joten miksi kenenkään muun pitäis tulla sanomaan miten mun kuuluu toimia, vahtia miun elämää, saatikka sitten yrittää kopioda sitä? Loppujen lopuksi elämässä suurimmaksi osaksi merkitsee se rauha oman itsensä kanssa.

Syy miksi halusin kirjottaa tän tekstin on aika selkeä. Halusin purkaa ajatukset monen vuoden takaa oikeasti kunnolla. Totuus on kuitenkin se, että en tuu koskaan elämäni aikana olemaan täysin arveton tän asian suhteen ja ne arvet repeää helposti taas vuotamaan. Yks viisas ihminen osaa sanoo miulle just ne sanat jotka haluun sisimmässäni kuulla aina silloin kun vaan haluan mennä juttelemaan. En oo itse kertaakaan mennyt puhumaan vapaaehtoisesti, mutta joka kerta kun oon puhunut oon palannut takaisin vahvempana. Se ihminen on tsempannu niin paljon tän 1,5 vuoden aikana ja antanut voimaa yrittää. Oon oppinu sen ansiosta niin paljon uutta omasta itestäni ja tajunnut ettei se riman nostaminen aina oo se tärkein juttu. Kurotan aina tähtiä taivaalta, mitä miun ei kuulemma tarvitsisi tehdä, sillä tähdet kyllä tulee miun luokse. Osa on jo tullutkin ja saavutuan niitä koko ajan lisää elämässäni. Oon saanut niitä tähtiä taivaalta jo paljon enemmän kuin moni muu. Maailmassa on myös yhden käden sormilla laskettava määrä ihmisiä, joille oon oikeasti purkanu mun sydäntä tästä, ja ne ymmärtää. Toki oon puhunut tästä kymmenille, mutten osaa selittää mitä tarkoitan.

Mä saan olla kiitollinen mun kahdesta parhaasta ystävästä jotka on mulle paras tuki, vaikkei ne sanois sanaakaan. Tää pätee jokaiseen asiaan, jotka mun mieltä painaa. Kerran yhden suuren riidan keskellä, ne sattu olemaan paikalla ja piti mut pystyssä kun en oikeasti enään jaksanut ja pelkäsin. Silloin kerroin itkien asioista, joista ei kukaan tässä maailmassa tiennyt. Niiden kertominen on ollut yks suurimmista asioista, sillä se on miulle niin vaikeaa. Siitä puhuminen oli myös merkki, että osasin vihdoin luottaa johonkuhun niin paljon, että uskalsin. Jos te luette tätä, niin en tiedä mitä tekisin ilman teitä. Ootte mulla liian tärkeitä.
Ja mie oon varma, että ne ketä tää asia millään tavalla koskettaa tai ketkä edes välittää, niin ne on lukenu tän tekstin kokonaan. Ja mä tiedän, että tää on ehkä saanut ajatuksia liikkeelle ja se on jopa miun tavoite.
Nyt oon sanonut sanottavani. En kaikkea, mutta paljon.

Nyt annan jokaiselle tehtävän. Hymyilkää edes kerran ilman mitään takoitusta jollekkin ihmiselle. On se sitten kiusattu tai ei, niin hymyilkää, sillä se voi pelastaa just sen ihmisen päivän.

10 kommenttia:

  1. Tosi kaunis teksti ja varmasti ne, jotka tän lukee ja voi samaistuu edes vähän, saa täst paljon apua ja tukea. Itekii koin yläasteella jonkuulaista kiusaamista. Osa niistä, jotka mulle huuteli teki sen vaa ihan vitsillä, mut sit oli se osa joka teki sitä vaa vittuillaksee. Oon aina ollu vahva ja hyvin kestinkii sellaset huutelut, koska mulla oli paljon ihmisiä, jotka tuki mua. Pahinta oli, kun yks mun kaveri kerto, että mun paras kaveri oli sanonu, että mulle oli ihan oikein, että mulle vittuiltiin, koska "itehän olin soppani keittänyt." Sinä päivänä mun teki niin mieli vaan katkasta välit siihen kokonaa. Oon silti edelleen tosi hyvissä väleissä tän lauseen sanojan kanssa, meiän välit ei oikeestaan siitä ajasta oo muuttuneet. Se ei tiedä, että mä tiedän asiasta, enkä tiiä, onko parempi antaa asian vaa olla vai mainita siitä. Tää tapahtu kuitenkii jo noin vuos sitte.

    Mutta tsemppiä sulle tulevaisuuteen, oot mahtava just tuollaisena! :)

    VastaaPoista
  2. Luin alust loppuu ja meni kyl pien hetki lukee :D mut tsemiii sulle!

    VastaaPoista
  3. mun on pakko tulla kommentoimaa oon lukenu tän kymmenii kertoja läpi. sä kuvaat niin monen ihmisen tuskaa noilla sanoilla. anni mä haluan sanoa sulle että sä oot oikeesti tosi vahva ihminen ja musta on hienoa nähä kuinka hyvin sulla menee kaiken tän jälkeen! arvostan ♥

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. aaa♥ ja mie arvostan sinuu ja sun sanojas, kiitos :')

      Poista
  4. Vau, mikä teksti! Oon ite ollu myös koulukiusattu ja tiedän siis todellaki mistä puhut. Se että joutuu olemaan muitten kynnysmatto on helvetin väärin ja kenenkää ei pitäs joutua kokemaan semmosta. Kaikki se huutelu, naureskelu, ulkopuolelle jättäminen, uhkailu yms, jättää ikuiset arvet, mutta mulle itelleni on ollu kans tärkeetä antaa se niille kiusaajille anteeks ja se tuli myös sun tekstissä niin hyvin esille, että en voi muuta sanoo ku vau! Eli oot kyllä vahva, tsemiä sulle!:)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tän postauksen kommentit on vetäny miut niin sanattomaks, niin kun tääkin kommentti teki. Kiitos! Kuulen usein sanottavan, että oon älyttömän vahva, mutten ite kyllä kutsuis itteäni mitenkään vahvaksi, mutta kai miun pitää oppia uskomaan se pikkuhiljaa:D Kiitos vielä ihan hurjasti♥

      Poista